Tämä ei ole ensimmäinen avaamani blogi, mutta toivottavasti ensimmäinen joka pysyy elossa pidempään kuin tämän avauskirjoituksen verran. Sitä avaa blogin täynnä inspiraatiota ja ajatuksia, mutta innostus on tähän asti lopahtanut aina tähän ensimmäiseen kirjoitukseen. Tuttua? Sano etten ole ainoa!

Eilen päätin olevani tarpeeksi. Olen tarpeeksi itselleni, joten olen tarpeeksi myös sinulle. Minä riitän! Kunpa joku olisi kuiskannut tämän minulle noin 20v sitten, ja kunpa olisin sen silloin uskonut. Suunnittelin eilen myös tekeväni kaksi taulua eteisen seinälle, joita voi sitten tuijotella aina sisälle tullessani ja ulos lähtiessäni ikäänkuin muistutuksena. Toisessa taulussa lukisi MINÄ OLEN TARPEEKSI muistuttamaan minua niinäkin päivinä kun en meinaa sitä itse muistaa. Toisessa lukisi SINÄ OLET TARPEEKSI, koska haluaisin myös sinun muistavan että sinä riität juuri sellaisena kuin olet. 

Olen yrittänyt riittää kaikille, olla parempi, tarpeeksi hyvä ja vielä vähän enemmän. Jospa olisinkin oma itseni? En VAIN oma itseni, vaan juuri tällainen ihana oma itseni kuin oikeasti olen. Olenko saavuttanut onnea yrittämällä aina enemmän ja enemmän pyrkiä parempaan? En ole. Sen sijaan olen löytänyt itseni ahdistuneena ja pelokkaana hakeutumasta psykiatrin vastaanotolle, koska pelkäsin menettäväni hallinnan täysin.

Voinko muuttaa ajatukseni kerralla kun olen koko elämäni uskonut etten ole tarpeeksi hyvä mihinkään? En voi, etkä voi sinäkään. Voinko lakata olemasta ahdistunut kun tunnistan tämän itsessäni, ja sanon sen ääneen? Ei sekään muutu yhdessä yössä. Matkan voin kuitenkin aloittaa tänään, ja juuri tänään olen siihen valmis. 

Taputan itseäni olkapäälle ja kuiskaan; sinä pieni urhea nainen - anna mennä.